Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 24. NELJÄSKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Ensimäinen ylellisyyteni.

Ihmeen ihanaa oli, kun sain pitää tätä pulskeata linnaa itseäni varten ja ulko-ovea sulkeissani tuntea itseni Robinson Crusoe'ksi, kun hän oli astunut linnoitukseensa ja vetänyt tikapuunsa ylös perästään. Ihmeen ihanaa oli kävellä ympäri kaupunkia, huoneeni avain plakkarissani, ja tietää, että minun sopi käskeä minkä toverin hyvänsä tulla kotiini ja olla aivan vakuutettu siitä, ettei siitä ollut vastusta kenellekään, jollei minulle itselle. Ihmeen ihanaa oli, kun sain päästää itseni sisään ja ulos, tulla ja mennä ilman yhtäkään sanaa kenellekään ja soittaa huohottavaa Mrs. Crupp'ia ylös maan uumenista, kun tarvitsin häntä — ja hän katsoi hyväksi tulla. Kaikki tämä oli, sanon, ihmeen ihanaa; mutta minun täytyy myöskin tunnustaa, että löytyi aikoja, jolloin se oli kovasti ikävää.

Se oli ihanaa aamuisin, erittäinkin kauniina aamuina. Se näytti sangen vilppaalta, vapaalta elämältä päivän valossa, vielä vilppaammalta ja vapaammalta auringonpaisteessa. Mutta kun päivä kallistui, näytti elämäkin alenevan. En tiedä, mistä se tuli; se näytti harvoin hyvältä kynttilänvalossa. Minä kaipasin silloin jotakuta, jonka kanssa puhuisin. Minä kaipasin Agnes'ia. Minä huomasin hirveän aukon siinä, missä tuo hymyilevä kätkö, jolle olin uskonut kaikki, ennen oli siainnut. Mrs. Crupp näytti olevan pitkän matkan päässä. Minä ajattelin edellä-käviääni, joka oli kuollut juoppoudesta ja savusta; ja minä olisin melkein suonut, että hän olisi ollut niin hyvä ja elänyt eikä kuolemallansa kiusannut minua.

Kahden päivän ja yön perästä tuntui minusta, kuin olisin elänyt siellä vuoden, enkä minä kuitenkaan ollut tuntiakaan vanhempi, vaan oma nuoruuteni vaivasi minua yhtä paljon kuin ennen.

Kun Steerforth ei vielä ollut ilmestynyt, josta syystä rupesin pelkäämään, että hän oli sairastunut, lähdin minä kolmantena päivänä varhain Commons'ista ja astuin Highgateen. Mrs. Steerforth tuli hyvin iloiseksi, kun hän näki minut, ja kertoi, että Steerforth oli mennyt yhden Oxford'in ystävänsä kanssa katsomaan jotakin muuta ystävää, joka asui likellä St. Albans'ia, mutta että hän odotti häntä kotiin huomiseksi. Minä pidin niin paljon Steerforth'ista, että oikein kadehdin hänen Oxford'in ystäviänsä.

Kun Mrs. Steerforth hartaasti pyysi minua jäämään päivällisiksi, suostuin siihen, emmekä koko päivänä, luullakseni, puhuneet mistään muusta, kuin Steerforth'ista. Minä kerroin hänelle, kuinka paljon Yarmouth'issa rakastivat häntä ja mikä hauska kumppani hän oli ollut. Miss Dartle oli täynnänsä viittauksia ja salaperäisiä kysymyksiä, mutta piti paljon lukua kaikista toimistamme siellä ja sanoi: "oliko se todella niin?" ja niin edespäin, niin usein, että hän sai urkituksi minusta, mitä hän tahtoi tietää. Hänen ulkomuotonsa oli ihan semmoinen, kuin olen kuvannut sitä, kun ensi kerran näin hänet; mutta molempien ladyjen seura oli niin miellyttävä ja tuntui minusta niin luontevalta, että huomasin olevani hiukan rakastuneena Miss Dartle'en. Minä en voinut olla monta kertaa illan kuluessa ja etenkin kotiin astuessani ajattelematta, kuinka hupainen seurustelia hän olisi Buckingham Street'illä.

Minä join juuri kahviani ympyräleivän kanssa aamulla ennen Commons'iin lähtöäni — ja minun sopii ehkä muistuttaa tässä, että oli kummallista, kuinka paljon kahvia Mrs. Crupp pani menemään ja kuinka heikkoa se kuitenkin oli — kun Steerforth itse rajattomaksi ilokseni astui sisään.

"Rakas Steerforth'ini", huudahdin minä, "minä rupesin jo luulemaan, etten koskaan enää saisi nähdä sinua jälleen!"

"Minä vietiin väkisin pois", lausui Steerforth, "jo päivää jälkeen kotiin-tuloni. No, Tuhat-ihanainen, oikein mainio vanha poika sinä oletkin täällä!"

Jommoisellakin ylpeydellä minä näytin hänelle koko kerroksen, ruokakammiota unhottamatta, ja hän kiitti sitä kovasti. "Minä kerron sinulle jotakin, vanha poika", lisäsi hän, "minä rupean pitämään kaupungin asuntoani täällä, siksi kuin annat minulle käskyn muuttaa".

Tätä oli hyvin hauska kuulla. Minä vastasin hänelle, että jos hän odotti sitä, hän saisi odottaa tuomiopäivään saakka.

"Mutta sinun täytyy saada vähän suurusta!" sanoin minä, käsi kellon nuoralla. "Mrs Crupp keittää sinulle vähän uutta kahvia, ja minä paahdan sinulle vähän silavaa eräässä vanhan pojan tinaläkki-uunissa, jonka olen saanut tänne".

"Ei, ei!" lausui Steerforth. "Älä soita! Minä en voi! Minun on määrä suurustella yhden noitten toverien kanssa, jotka asuvat Piazza Hotel'issa Covent Garden'issa".

"Mutta sinä palajat päivällisiksi?" sanoin minä.

"Minun on mahdoton, henkeni kautta. Ei mikään olisi niin minun mieleeni, mutta minun täytyy olla noitten kahden toverin kanssa. Me lähdemme kaikki kolme yhdessä pois huomis-aamuna".

"Tuo heidät siinä tapauksessa tänne päivällisille", vastasin minä.
"Luuletko, että he tulisivat?"

"Heitä olisi kyllä helppo saada tulemaan", arveli Steerforth; "mutta me vaivaisimme sinua. Sopisi paremmin, että sinä tulet syömään päivällistä johonkin meidän kanssamme".

Minä en tahtonut millään lailla suostua tähän, sillä mieleeni joutui, että minun todella tulisi pitää vähäiset huoneenristiäiset ja ettei mitään parempaa tilaisuutta siihen koskaan voisi ilmestyä. Minä olin kahta ylpeämpi huoneistani, kun Steerforth oli kiittänyt niitä, ja minulla oli tulinen halu panna liikkeelle niitten viimeiset varat. Minä vaadin häntä sentähden varmaan lupaamaan molempien ystäviensä puolesta, ja me määräsimme päivällistunnin kello kuudeksi.

Kun hän oli mennyt, soitin minä ylös Mrs. Crupp'in ja ilmoitin hänelle hurjan aikomukseni. Mrs. Crupp sanoi ensiksi: se oli hyvin tietty, ettei häntä sopinut pyytää passariksi, mutta hän tunsi erään vikkelän, nuoren miehen, joka, hänen luullaksensa, saataisiin siihen virkaan ja jonka ehdot olivat viisi shilling'iä sekä mitä minä suvaitsin lisäksi antaa. Minä sanoin: kaiketi otamme hänet. Toiseksi, sanoi Mrs. Crupp, oli selvä asia, ettei hän voinut olla kahdessa paikassa yhtä haavaa (jossa hän mielestäni puhui järkevästi), ja että välttämättömästi tarvittiin nuori tyttö, joka oli asetettava ruokakammioon yhden makuuhuoneen kynttilän kanssa ja koko ajan siellä lakkaamatta pesisi talrikkeja. Minä kysyin, mikä olisi tämän nuoren tytön makso, ja Mrs. Crupp sanoi arvelevansa, ettei kahdeksantoista pennyä tekisi minua rikkaammaksi eikä köyhemmäksi. Minä sanoin arvelevani samaa; ja tämä oli ratkaistu. Sitten Mrs. Crupp sanoi: nyt päivällisiin.

Kummallista ajattelevaisuuden puutetta oli se rautakaluin kauppias, joka oli sepittänyt Mrs. Crupp'in kyökinarinan, osoittanut, kun ei tällä saanut laitetuksi mitään muuta kuin kotletteja ja perunavoita. Mitä kalakattilaan tuli, sanoi Mrs. Crupp: hyvä! tahdoinko vaan tulla katsomaan hälliä. Parempaa, kuin tämän, hän ei voinut sanoa. Tahdoinko tulla katsomaan sitä? Kosk'en olisi käynyt paljon viisaammaksi, vaikka olisin katsonut sitä, kielsin ja sanoin: "älkäät huoliko kalasta!" Mutta Mrs. Crupp vastasi: älkäät sitä sanoko; löytyypä ostroneita ja miks'ei niitä otettaisi? Niin tämä oli ratkaistu. Mrs. Crupp sanoi silloin, että mitä hän kehoittaisi hankkimaan, olisi tämä: pari hyvin paistettua, lämmintä kanaa — pasteijan-leipojalta; haudutettua biffiä kasvasten kanssa — pasteijan-leipojalta; kaksi vähäistä väliruokaa, esimerkiksi koho-kakkua ja joku munuais-laitos — pasteijan-leipojalta; yksi torttu ja (jos niin tahdoin) vähän hyytelöä — pasteijan-leipojalta. Tämä, sanoi Mrs. Crupp, tuottaisi hänelle täyden vapauden koota kaikki ajatuksensa potaatteihin ja asettaa esiin juuston ja sillerian, niinkuin hän tahtoi sen tehdyksi.

Minä noudatin Mrs. Crupp'in neuvoja ja tein itse tilaukset pasteijan-leipojalla. Kun jälestäpäin kävelin pitkin Strand'ia ja näin erään lihapuodin akkunassa jonkunlaista kovaa, täplikästä ainetta, joka vivahti marmoriin, mutta oli lipullaan nimitetty "Mock Turtle'ksi",[29] menin sisään ja ostin liuskan siitä, joka, niinkuin jälestäpäin sain syytä luulla, olisi riittänyt viidelletoista hengelle. Tätä ruokaa suostui Mrs. Crupp, vähän vastustettuaan, lämmittämään; ja sulana se kutistui siinä määrässä, että havaitsimme sen olevan, niinkuin Steerforth sanoi, helpon neljän hengen suorittaa.

Nämät hankkeet onnellisesti suoritettuani ostin pienen desertin Covent Garden'in torilla ja tein lavealäntäisen tilauksen erään läheisen viinikauppiaan luona. Kun jälkeen puolen päivää palasin kotiin ja näin pullot asetettuina neliskulmaan ruokakammion lattialle, näyttivät ne niin monilukuisilta (vaikka kaksi niistä puuttui, josta Mrs. Crupp oli kovin pahoillaan), että suorastaan pelästyin niitä.

Steerforth'in ystävien nimi oli toisen Grainger, ja toisen Markham. He olivat molemmat hyvin iloisia ja vilkkaita tovereita; Grainger hiukan vanhempi, kuin Steerforth, Markham nuorekkaan-näköinen ja minä sanoisin kahdenkymmenen vuoden vanha. Minä huomasin, että jälkimäinen aina puhui itsestänsä epämääräisesti niinkuin "ihmisestä" ja harvoin taikka ei milloinkaan singularin ensimäisessä personassa.

"Ihminen menestyy varmaan sangen hyvin täällä, Mr. Copperfield", lausui
Markham — tarkoittaen itseänsä.

"Asunto ei ole huonolla paikalla", sanoin minä, "ja huoneet ovat todella mukavat".

"Minä toivon, että olette molemmat tuoneet ruokahalun muassanne?" arveli Steerforth.

"Kunniani kautta", vastasi Markham, "kaupunki näyttää teroittavan ihmisen ruokahalua. Ihminen on nälissään koko päivän. Ihminen syö alinomaa".

Minä olin alussa vähän hämmentynyt ja tunsin itseni liian nuoreksi isännöimään, jonka vuoksi käskin Steerforth'in istua ylimmäiseen paikkaan, kun päivälliset ilmoitettiin valmiiksi, ja asetuin itse vastapäätä häntä. Kaikki oli erittäin hyvää; me emme säästäneet viiniä; ja Steerforth'in onnistui täydellisesti saada kaikki käymään oivallisesti, ettei mikään keskeyttänyt juhlaamme. Minä en ollut päivällisten kuluessa niin hyvä seurakumppani, kuin olisin suonut, sillä tuolini oli vastapäätä ovea, ja huomioni kääntyi muuanne, kun havaitsin, että tuo vikkelä, nuori mies sangen usein meni ulos huoneesta ja että hänen varjonsa aina heti sen jälkeen näkyi eteisen seinällä, pullo suun edessä. Tuo nuori tyttö saatti minut samaten vähän levottomaksi: ei niin paljon sen kautta, että hän laiminlöi talrikkien pesun, kuin sen kautta, että hän särki ne. Hän oli luonnostaan tiedonhaluinen eikä saanut (vaikka hänen oli ankara käsky) ruokakammiossa pysytyksi, vaan kurkisteli lakkaamatta sisään meidän puoleemme ja luuli alinomaa, että hän huomattiin, jossa luulossa hän useita kertoja peräytyi talrikkien päälle (joilla hän oli huolellisesti kivittänyt lattian) ja aikaan saatti paljon häviötä.

Nämät olivat kuitenkin vaan vähäisiä vastuksia ja unhottuivat helposti, kun pöytäliina otettiin pois ja jälkiruoka asetettiin esiin; jossa pitojemme kohdassa vikkelä, nuori mies havaittiin käyneen puhumattomaksi. Salakättä käskin hänen etsiä Mrs. Crupp'in seuraa sekä myöskin viedä nuoren tytön muassansa alikerrokseen, ja heittäysin nyt nautinnon valtaan.

Minä aloitin sillä, että olin erittäin iloinen ja keveäsydäminen; kaikenlaiset puoleksi unhottuneet jutut tunkivat tunkemalla mieleeni ja saattivat minut tavattoman puheliaaksi. Minä nauroin sydämellisesti omia leikinlaskujani ja jokaisen muun; käskin Steerforth'ia järjestykseen, koskei hän tarjonnut viiniä; tein monta lupausta lähteä Oxford'iin; ilmoitin, että aioin toistaiseksi kerran viikkoonsa pitää tämänkaltaisia päivälliskemuja; ja otin puolettomuuttani niin paljon nuuskaa Grainger'in rasiasta, että minun täytyi mennä ruokakammioon ja siellä itsekseni kestää kymmenen minutin aivastus-kuuro.

Minä jatkoin sillä, että nopeammin ja yhä nopeammin tarjosin viiniä ja ehtimiseen nousin ylös, korkkiruuvi kädessä, avaamaan enemmän pulloja aikaa ennen, kuin niitä tarvittiin. Minä esittelin Steerforth'in maljaa. Minä sanoin, että hän oli minun kalliin ystäväni, lapsuuteni suojelia ja nuoruuteni kumppani. Minä sanoin, että minua ihastutti esitellä hänen maljaansa. Minä sanoin, että olin suuremmassa velassa hänelle, kuin koskaan voin maksaa, ja ihmettelin häntä paljon enemmän, kuin ikinä voin lausua. Minä päätin sanoilla: "Steerforth'in onneksi! Jumala siunatkoon häntä! Hurraa!" Me hurrasimme hänelle kolmesti kolme kertaa ja lisäksi kerran ja päälle päätteeksi kerran vielä aika lailla. Minä särjin lasini, kun astuin pöydän ympäri pudistamaan hänen kättänsä, ja sanoin (kahdella sanalla): "Steerforthsinäoletolemisenijohtava tähti".

Minä jatkoin sillä, että äkkiä havaitsin jonkun olevan keskellä jotakin laulua. Markham oli laulaja, ja hän lauloi: "Kun suruhun sortunut syömeni on". Laulun laulettuansa sanoi hän, että hän tahtoi esitellä "naisen" maljaa. Minä panin tätä vastaan enkä voinut sallia sitä. Minä sanoin, ettei maljaa esitelty kunnioittavaisella tavalla ja etten koskaan suostuisi tähän maljaan huoneessani muulla lailla, kuin että se esitettiin "ladyille". Minä puhuin jotenkin ylpeästi Markham'ia vastaan, etupäässä, luullakseni, siitä syystä, että näin Steerforth'in ja Grainger'in nauravan itseäni — taikka häntä — taikka meitä molempia. Hän sanoi, että ihmistä ei saanut käskeä. Minä sanoin, että ihmistä sai. Hän sanoi sitten, että ihmistä ei saanut loukata. Minä sanoin, että siinä hän oli oikeassa — ei se koskaan saisi tapahtua minun kattoni alla, jossa kotijumalat olivat pyhät ja vieraanvaraisuuden lait ylimmät. Hän sanoi, ettei se alentanut ihmisen arvoa, jos tunnusti, että minä olin saakelin hyvä toveri. Minä esittelin kohta hänen maljaansa.

Joku poltti. Me poltimme kaikki. Minä poltin ja koetin kukistaa pudistuksia, jotka yhä alkoivat tuntua. Steerforth oli pitänyt minulle puheen, jonka kuluessa olin ollut liikutettu melkein kyyneliin. Minä vastasin kiittäen siitä ja toivoin, että vieraani söisivät päivällistä minun kanssani huomenna ja ylihuomenna — joka päivä kello viisi, että saisimme nauttia keskustelua ja yhdessä olon iloja kokonaisen pitkän illan. Minä tunsin sydämessäni, että minun tuli esitellä erään henkilön maljaa. Minä tahdoin esitellä tätini maljaa. Eläköön Miss Betsey Trotwood, sukupuolensa paras!

Joku nojautui ulos makuuhuoneeni akkunasta virvoittaen otsaansa kylmää muurin-reunusta vastaan ja tuntien ilman koskevan kasvojansa. Se olin minä. Minä puhuttelin itseäni "Copperfield'iksi" ja sanoin: "miksi koetit polttaa? Sinun olisi pitänyt tietää, ettet voinut sitä tehdä". Nyt joku epävakaisesti katseli kasvojansa peiliin. Se olin myöskin minä. Minä olin kovin vaalea peilissä; silmäni näyttivät tylsältä; ja hiukseni — hiukseni vaan, ei mikään muu — näyttivät päihtyneiltä.

Joku sanoi minulle: "mennään teateriin, Copperfield!" Ei ollut mitään makuuhuonetta edessäni, vaan taas kilisevä, laseilla peitetty pöytä, lamppu, Grainger oikealla kädelläni, Markham vasemmalla ja Steerforth vastapäätä — kaikki istuen sumussa ja pitkän matkan päässä. Teateriin? Todellakin. Sinne juuri mennään. Lähdetään. Mutta heidän täytyi antaa minulle anteeksi, että ensiksi saatin kaikki ulos ja väänsin alas lampun — tulipalon varalle.

Jonkunlaisen hämmingin johdosta pimeässä oli ovi kadonnut. Minä hapuilin sitä akkunan-kartiinein välistä, kun Steerforth nauraen tarttui käsivarteeni ja talutti minut ulos. Me astuimme portaita alas, toinen toisensa perästä. Likellä alipäätä joku kaatui ja kukertui alas. Joku muu sanoi, että se oli Copperfield. Minä suutuin tästä väärästä ilmoituksesta, siksi kuin havaitsin itseni makaavan selälläni porstuassa ja rupesin ajattelemaan, että siinä oli jotakin perää.

Kovin sumuinen ilta ja isot kehät katulamppujen ympärillä! Minä pidin sitä kylmänä. Steerforth siivosi minua jonkun lyhtypaalun vieressä ja oikaisi suoraksi hattuni, jonka joku mitä kummallisimmalla tavalla veti esiin jostakin, sillä se ei ollut päässäni ennen. Steerforth arveli silloin: "sinä olet varsin hyvä taas, Copperfield, etkö ole?" ja minä vastasin hänelle: "aikalailla".

Eräs mies, joka istui jossakin kyhkyislakan tapaisessa, katsahti ulos sumusta ja otti rahaa joltakulta, kysyen, olinko minä yksi niistä gentlemaneista, joitten puolesta oli maksettu, ja näyttäen (niinkuin muistan, kun vilaukselta näin hänet) jotenkin epätietoiselta, ottaisiko hän rahaa minua varten vai ei. Kohta sen perästä olimme kovin korkealla sangen kuumassa teaterissa ja katsoimme alas isoon parterriin, joka minusta näytti savuavan; ihmiset, joita se oli täynnä, olivat siinä määrässä epäselvät. Siellä oli myöskin iso näkymö, joka näytti hyvin puhtaalta ja sileältä, kun tuli kadulta; ja siellä oli ihmisiä näkymöllä, jotka puhuivat niitä näitä, mutta ei ollenkaan niin, että sopi ymmärtää mitään. Siellä oli kosolta kirkasta valoa, ja siellä oli soittoa, ja siellä oli ladyjä alhaalla logeissa ja tiesi mitä kaikkia. Koko rakennus näytti minusta siltä, kuin se olisi opetellut uimaan; sen käytös oli aivan käsittämätön, kun koetin asettaa sitä.

Jonkun ehdoituksesta päätimme mennä alikertaan galalogeihin, joissa ladyt istuivat. Eräs gentlemani, joka täydessä juhlapuvussa venyi jollakin sohvalla, teateri-kiikari kädessään, heilahti silmieni ohitse ja jossakin peilissä myöskin oma kuvani ruumiinkokoisena. Sitten minua johdatettiin yhteen noista logeista, ja minä havaitsin itseni sanovan jotakin, samalla kuin istuin alas, ja ihmisten ympärilläni huutavan "hiljaa!" jollekulle ja ladyjen luovan suuttuneita silmäyksiä minuun ja — kuinka! niin! — Agnes'in istuvan edessäni samassa logissa, lady ja gentlemani hänen vieressänsä, joita en tuntenut. Paremmin, kuin silloin, näen nyt, kuinka hänen kasvonsa kääntyivät minua kohden muististani häviämättömällä surulla ja kummastuksella.

"Agnes!" sanoin minä sopertaen, "Herrasiunakkoominua! Agnes!"

"Hiljaa kaikella muotoa!" vastasi hän, minä en ymmärtänyt miksi. "Sinä häiritset yleisöä. Katso näkymölle päin!"

Minä koetin hänen käskystään saada sitä seisomaan alallansa ja kuulla jotakin siitä, mitä siellä tapahtui, mutta aivan turhaan. Minä katselin nyt Agnes'ia taas ja näin hänen peräytyvän yhteen nurkkaan ja panevan hansikoitun kätensä otsallensa"

"Agnes!" sanoin minä. "Minäpelkäänettetvoihyvin".

"Niin, niin. Älä huoli minusta, Trotwood", vastasi hän. "Kuuleppa!
Menetkö pian pois?"

"Meenkömäpois?" vastasin minä.

"Niin".

Minulla oli jonkunlainen typerä aikomus vastata, että aioin odottaa, että saisin saattaa häntä portaista alas. Minä arvaan, että jollakin tavalla lausuinkin sitä; sillä vähän aikaa minua tarkasti katseltuaan näytti hän ymmärtävän ja vastasi matalalla äänellä:

"Minä tiedän, että tahdot tehdä, mitä minä pyydän, jos sanon sinulle, että hartaasti suon sitä. Mene nyt täältä, Trotwood, minun tähteni, ja pyydä, että ystäväsi vievät sinut kotiin".

Hän oli sillä haavaa saattanut minut sen verran järkeeni, että, vaikka olin suuttunut häneen, olin häpeissäni ja lyhyellä "hyvästi!" nousin ja menin pois. He seurasivat minua, ja minä astuin yhdellä kertaa login-ovesta makuuhuoneeseni, jossa ainoastaan Steerforth oli kanssani ja jossa vuoroin kerroin hänelle, että Agnes oli sisareni, vuoroin vannotin häntä tuomaan korkkiruuvia, että saisin avata uutta viinipulloa.

Kuinka joku, vuoteessani maaten, makasi siinä ja haasteli ja uudestaan tapaturmaa toimitteli näitä kaikkia kuumeenkaltaisessa unelmassa, jota kesti koko yön — vuode kuohuvana merenä, joka ei koskaan tyyntynyt! Kuinka minua, kun tämä joku vähitellen muuttui minuksi itseksi, rupesi kuivaamaan ja minusta tuntui, kuin ihoni ollut olisi kova lauta, kieleni tyhjän kattilan pohja, joka oli pitkästä palveluksesta tahmennut ja paloi verkkaisella valkealla, ja kämmeneni kuumat metalli-laa'at, joita ei mikään jää voinut kylmentää!

Mutta sitä sielun tuskaa, omantunnon soimausta ja häpeätä, jota tunsin, kun heräsin itsetietoon seuraavana päivänä! Kauhuni, kun luulin tehneeni tuhansia tyhmiä töitä, joita olin unhottanut pois ja joita ei mikään koskaan voinut sovittaa — muisto tuosta haihtumattomasta katseesta, jonka Agnes oli luonut minuun — kiduttava mahdottomuus tavata häntä, kosk'en minä luontokappaleena, jommoisena olin, tietänyt, kuinka hän sattui olemaan Londonissa taikka missä hän asui — inhoni, jonka yksistään sen huoneen näky herätti, jossa juominki pidettiin — pakottava pää — savun haju, lasien näky, kykenemättömyyteni mennä ulos taikka edes nousta ylös! Voi, mikä päivä se oli!

Voi, mikä ilta, kun istuin valkean ääressä, edessäni maljallinen rasva-tiplaista lampaanlihan-lientä, ja ajattelin, että astuin samaa tietä, kuin edelläkäviäni, ja ehkä perisin hänen surkean elämäkertansa, niinkuin hänen huoneensakin, ja puoleksi tuumin rientää suorastaan Dover'iin ja ilmoittaa kaikki! Mikä ilta, kun Mrs. Crupp tuli sisään ottamaan pois liemi-maljaa ja juusto-talrikilla toi minulle yhden munuaisen, joka oli ainoa jäännös eilisistä pidoista, ja minä todella olin valmis heittäymään hänen nankini-syliinsä ja syvästi katuen sanomaan: "Voi, Mrs. Crupp, Mrs. Crupp, älkäät huoliko jälkeenjääneistä ruo'ista! Minä olen kovin onneton!" — jollen siinäkin tilassa olisi epäillyt, että Mrs. Crupp oli semmoinen nainen, johon sopi luottaa!