Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 18. KAHDEKSASTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Takaisinkatsaus.

Koulupäiväni! Olemiseni hiljainen vieriminen eteenpäin — elämäni näkymätön, tuntumaton edistyminen — lapsuudesta nuoruuteen! Sallikaat minun ajatella, kun katson takaisin tuohon liikkuvaan veteen, joka nyt on kuiva, lehdittynyt ojanne, löytyykö mitään viittoja pitkin sen uraa, josta voin muistaa, kuinka se juoksi.

Silmänräpäys, ja minä istun paikalleni tuomiokirkkoon, johon menemme kaikki yhdessä joka sunnuntai-aamu, kun ensin olemme tätä varten kokoontuneet koulussa. Multainen haju, päivätön ilma, tunne, että mailma on suljettu pois, urkujen kaikku musta- ja valkokaarisista käytävistä ja kylkeisistä, ovat kaikki siipiä, jotka saattavat minut takaisin ja kannattavat minua, niinkuin ilmassa, noitten aikojen yli puolinukkuisessa, puoli-valveisessa unelmassa.

Minä en ole alimmainen poika koulussa. Minä olen muutamana kuukautena päässyt useitten kumppanien sivuitse. Mutta ylimmäinen poika näyttää minusta olevan mahtava olento, joka asuu kaukana poissa, jonka huimaava korkeus on saavuttamaton. Agnes sanoo "ei", mutta minä sanon "on", ja minä kerron hänelle, että hän varsin vähän ajattelee, mitä tiedon varoja tuo ihmeellinen olento on kerännyt, jonka paikkaan hän luulee minun, minunkin heikon pyrkijän, kerran ennättävän. Nykyisen koulun ylimmäinen ei ole minun yksityinen ystäväni ja julkinen suojeliani, niinkuin Steerforth oli, mutta minä pidän häntä suuressa arvossa. Minä kummastelen etupäässä, mikä hänestä tulee, kun hän jättää tohtori Strong'in koulun, ja mitä ihmiskunta tehnee voidaksensa puollustaa jotakin paikkaa häntä vastaan.

Mutta kuka tämä on, joka nyt ilmestyy eteeni? Se on Miss Shepherd, jota minä rakastan.

Miss Shepherd on sisä-oppilas Missien Nettingall'in laitoksessa. Minä jumaloitsen Miss Shepherd'iä. Hän on pikkuinen tyttö, spensiin puettu. Hänellä on pyöreät kasvot ja kihara liinatukka. Missien Nettingall'in nuoret ladyt käyvät myöskin tuomiokirkossa. Minä en voi katsoa kirjaani, sillä minun täytyy katsella Miss Shepherd'iä. Kun kööri laulaa, kuulen Miss Shepherd'in. Rukouksissa lausun ajatuksissani Miss Shepherd'in nimen — minä sovitan sen kuninkaallisen perheen joukkoon. Kotona, omassa huoneessani, on minun välisti pakko rakkauden innossa huutaa: "Voi, Miss Shepherd!"

Jonkun aikaa minä epäilen Miss Shepherd'in tunteita, mutta viimein onni on myötäisenä, ja me kohtaamme toinen toisemme tanssikoulussa. Minä tanssin Miss Shepherd'in kanssa. Minä kosken Miss Shepherd'in hansikkaasen ja tunnen väreitten käyvän oikeata takin-hiaa myöden ylös hiuksiin asti. Minä en puhu mitään hellää Miss Shepherd'ille, mutta me ymmärrämme toisemme. Miss Shepherd ja minä elämme vaan toisiamme saadaksemme.

Miksi minä salaisesti annan Miss Shepherd'ille lahjaksi kaksitoista Brasilian pähkinää, olisi hauska tietää. Ne eivät kuvaile rakkautta, ne ovat vaikeat panna mihinkään tavalliseen pakettiin, ne ovat kovat särkeä ovienkin välissä, ja ne ovat öljyisiä, kun ovat särjetyt; kuitenkin minä tunnen, että ne ovat soveliaat Miss Shepherd'ille. Pehmeitä kryytikorppuja minä myöskin kannan Miss Shepherd'ille, ja suunnattoman joukon orangeja. Kerran suutelen Miss Shepherd'iä vaatekammiossa. Voi ihastusta! Mikä tuskani ja harmini seuraavana päivänä on, kun kuulen hoettavan, että Missit Nettingall ovat panneet Miss Shepherd'in pakkopölkkyyn sen vuoksi, että hän kääntää varpaansa sisäänpäin!

Koska Miss Shepherd on elämäni ainainen ajatus ja näky, kuinka minä milloinkaan joudun luopumaan hänen ystävyydestään? Sitä minä en voi ymmärtää. Vaan kuitenkin jonkunlainen kylmyys syntyy Miss Shepherd'in ja minun välilläni. Minä kuulen kuiskattavan, että Miss Shepherd on sanonut suovansa, etten minä tuijottaisi häneen niin kovasti, ja ilmoittanut pitävänsä enemmän Master Jones'ista — Jonesista! semmoisesta pojasta, jolla ei ole minkäänlaista ansiota! Juopa minun ja Miss Shepherd'in välillä suurenee. Viimein minä eräänä päivänä kohtaan Missien Nettingall'in koulun kävelyllä ulkona. Miss Shepherd irvistelee sivuitse mennessään ja nauraa, kumppaneihinsa kääntyen. Kaikki on ohitse. Kokonaisen elämän hartaus — kokonaiselta elämältä se näyttää, ja asia on sama — on mennyt. Miss Shepherd katoo aamurukouksistani, eikä kuninkaallinen perhe tunne häntä enää.

Minä olen korkeammalla koulussa eikä kukaan häiritse lepoani. Minä en ole nyt ollenkaan kohtelias Missien Nettingall'in nuorille ladyille enkä rakastuisi heihin keneenkään, vaikka heitä olisi kahta vertaa enemmän ja he olisivat kahtakymmentä kertaa kauniimmat. Minä pidän tanssikoulua ikävänä asiana ja kummastelen, miks'eivät tytöt voi tanssia itseksensä ja jättää meitä rauhaan. Minä edistyn latinaisessa runonteossa ja laiminlyön kengän-nauhani. Tohtori Strong mainitsee minua julkisesti hyväntoiveiseksi oppilaaksi. Mr. Dick on huimapäisenä ilosta, ja tätini lähettää minulle seuraavalla postilla yhden guinean.

Nuoren teurastajan haamu nousee eteeni, niinkuin kypäröitty pää tulee näkyviin Macbeth'issa. Kuka tämä teurastaja on? Hän on Canterbury'n nuorison kauhu. Hämärästi uskotaan, että se härän-ihra, jolla hän voitelee hiuksiansa, antaa hänelle luonnottoman voiman, ja että hän vetää vertoja miehelle. Hän on leveä-naamainen, sonnin-niskainen nuori teurastaja; hänellä on karkeat, punaiset posket, paha sisu ja häijy kieli. Etupäässä hän käyttää kieltänsä herjataksensa tohtori Strong'in nuoria gentlemaneja. Hän sanoo julkisesti, että jos he tahtovat jotakin, hän antaa sen heille. Hän nimittää yksityisiä heidän joukostansa (minä siihen luettuna), joita hän lupaa pidellä yhdellä kädellä, toinen käsi selän taa sidottuna. Hän väijyy pienempiä poikia, nykittääkseen heidän suojattomia päitänsä, ja haastaa minua avoimella kadulla kaksintaisteloon. Näistä riittävistä syistä päätän tapella teurastajan kanssa.

On kesä-ilta alhaalla viheriässä notkossa jonkun muurin kulmassa. Suostumuksen mukaan kohtaan teurastajan. Minua seuraa valittu joukko meidän poikia; teurastajaa kaksi muuta teurastajaa, nuori krouvari ja nokikolari. Alkuhankkeet ovat suoritetut, ja teurastaja ja minä seisomme kasvoista kasvoihin. Yhdellä silmänräpäyksellä sytyttää teurastaja kymmenen-tuhatta kynttilää vasemman silmäni kulmakarvoista. Toisella minä en tiedä, missä muuri on taikka missä minä olen taikka missä kukaan on. Tuskinpa tiedän, kuka itse olen, kuka teurastaja, semmoisessa mylläkässä olemme tallatulla ruoholla. Välisti näen teurastajan verisenä, mutta lannistumatonna; välisti en näe mitään, vaan istun huohottaen sekundantini polvella; välisti hyökkään hurjasti teurastajaa vastaan ja mätkin rystöni auki hänen kasvoihinsa, mutta en näytä ollenkaan hämmentävän häntä. Viimein minä herään hyvin sekavana päästäni, niinkuin pyörryttävästä unesta, ja näen teurastajan astuvan pois. Toiset molemmat teurastajat ja krouvari ja nokikolari toivottavat hänelle onnea, ja hän vetää takkinsa päälleen mennessään; josta aivan oikein arvaan, että voitto on hänen.

Minä viedään kotiin surkeassa tilassa, paistin-biffejä asetetaan silmieni päälle, minua hierotaan etikalla ja viinalla, ja minä näen suuren, valkoisen rakon kohoavan huulestani, joka kohta kovasti paisuu. Kolmeksi, neljäksi päiväksi minä jään kotiin, kamalana katsoa ja viheriäinen varjostin silmieni edessä; ja minulla olisi hyvin kolkko olo, jollei Agnes olisi kuin sisar minulle ja lohduttaisi minua ja lukisi minulle ja saattaisi aikaani iloiseksi ja onnelliseksi. Agnesiin luotan aina täydellisesti; minä kerron hänelle kaikki teurastajasta ja niistä vääryyksistä, joita tämä on kosolta tehnyt minulle; ja hän arvelee, ettei minun sopinut tehdä muuta, kuin tapella teurastajan kanssa, samalla kuin hän värisee ja vapisee ajatellessaan, että minä olen tapellut hänen kanssaan.

Aika on huomaamatta mennyt eteenpäin, sillä Adams ei ole ylimmäinen poika niinä päivinä, jotka nyt ovat tulleet, eikä ole moneen monituiseen päivään enään ollutkaan. Adams on jättänyt koulun niin kauan aikaa takaperin, että, kun hän palajaa käymään tohtori Strong'in luona, ei siinä löydy monta, paitsi minä, jotka tuntevat hänet. Adams'in on määrä ennen pitkää astua oikeuden-aidakkeen eteen ja ruveta asian-ajajaksi ja käydä perukilla. Minua kummastuttaa, kun huomaan hänet leppeämmäksi mieheksi, kuin olin luullut, ja vähemmän arvokkaaksi ulkomuodoltaan. Eikä hän ole vielä pannut mailmaa horjumaan; sillä se käy (sitä myöden kuin minä voin eroittaa) aivan samaa menoa, kuin jos hän ei olisi koskaan siihen kajonnut.

Aukko, jonka poikki runouden ja historian sankarit astuvat eteenpäin juhlallisissa joukoissa, joilla ei näytä olevan mitään loppua — ja mitä sen jälkeen tulee? Minä olen nyt ylimmäinen poika; ja katselen alempana istuvia poikia, hyvänlaitaisesti säälien semmoisia, jotka johdattavat mieleeni sen pojan, jona itse olin, kun ensin tulin sinne. Tämä pikkuinen toveri ei näytä olevan mikään osa minusta; minä muistelen häntä niinkuin jotakin elämän tielle jälkeen jäänyttä — niinkuin jotakin, jonka pikemmin olen sivunnut, kuin jona todella itse olen ollut — ja ajattelen häntä melkein niinkuin toiseksi henkilöksi.

Entä tuo pikkuinen tyttö, jonka näin tuona ensimäisenä päivänä Mr. Wickfield'in luona, missä hän on? Hänkin mennyt. Hänen sijastaan tuon taulun kuva täysikasvuisena liikkuu huoneessa, eikä enää lapsimaisena; ja Agnes — suloinen sisareni, joksi ajatuksissani nimitän häntä, neuvon-antajani ja ystäväni, kaikkien niitten elämän hyvä enkeli, jotka joutuvat hänen levollisen, hyvän, altiiksi-antauvaisen vaikutuksensa alaiseksi — on nyt täysi nainen.

Mitkä muut muutokset ovat tapahtuneet minussa, paitsi muutokset vartalossani ja muodossani ja niissä tiedoissa, joita tällä aikaa olen koonnut? Minulla on kultakello ja vitjat, sormus pikku sormessani ja pitkäliepeinen takki; ja minä käytän paljon karhun-ihraa, joka yhdessä sormuksen kanssa tietää pahaa. Olenko taas rakastunut? Olen. Minä jumaloitsen vanhinta Miss Larkins'ia.

Vanhin Miss Larkins ei ole mikään pikkuinen tyttö. Hän on pitkä, tummanverinen, mustasilmäinen, varreltaan sorea nainen. Vanhin Miss Larkins ei ole mikään lapsi enään; sillä ei nuorin Miss Larkinskaan ole, ja vanhin on varmaan kolme, neljä vuotta vanhempi. Vanhin Miss Larkins on ehkä kolmenkymmenen vaiheilla. Minä rakastan häntä rajattomasti.

Vanhin Miss Larkins tuntee upseereja. Sitä on kauhea kestää. Minä näen heidän puhuttelevan häntä kadulla. Minä näen heidän astuvan kadun poikki, kohdatakseen häntä, kun hänen hattunsa (hän pitää heleä-värisistä hatuista) näkyy tulevan vierustaa myöden sisaren hatun seurassa. Hän nauraa ja haastelee ja näyttää olevan mielissään siitä. Minä kävelen edestakaisin tavatakseni häntä, ja kulutan siihen suuren osan omasta, vähästä ajastani. Jos saan kumartaa häntä kerran päiväänsä (minä tunnen hänet sen verran, että minun sopii tervehtiä häntä, koska tunnen Mr. Larkins'in), olen onnellisempi. Minä ansaitsen silloin tällöin kumarruksen. Se tuima tuska, jota kärsin kilpa-ajon paalein iltana, jolloin tiedän vanhimman Miss Larkins'in tanssivan upseerien kanssa, on jollakin tapaa palkittava, jos minkäänlaista oikeutta mailmassa löytyy.

Rakkauteni vie ruokahaluni ja saattaa minut alinomaa käyttämään uusinta silkki-huiviani. Minulla ei ole mitään muuta lievitystä, kuin pukea parhaat vaatteeni päälleni ja ehtimiseen kiillotuttaa saappaitani. Minusta on kuin silloin olisin mahdollisempi vanhimmalle Miss Larkins'ille. Kaikki, mitä on hänen omaansa taikka koskee häneen, on minulle kallista. Mr. Larkins (äreä, vanha gentlemani, jolla on kaksinkertainen leuka ja toinen silmä liikkumatonna päässä) viehättää minua erinomaisessa määrässä. Kun en voi kohdata hänen tytärtänsä, menen sinne, jossa luulen kohtaavani isän. Kysymykset: "kuinka jaksatte, Mr. Larkins? Voivatko nuoret ladyt ja kokoperhe hyvin?" näyttävät tarkoitukseltaan niin selviltä, että minä punehdun.

Minä ajattelen lakkaamatta ikääni. Olkoon, että olen seitsemäntoista-vuotinen ja että seitsemäntoista-vuotinen on liian nuori vanhimmalle Miss Larkins'ille, entä sitten? Paitsi sitä olen melkein tuota pikaa yhdenkolmatta-vuotinen. Minä kävelen tavallisesti Mr. Larkins'in talon edessä iltaisin, vaikka sydäntäni viiltää, kun näen upseerien menevän sisään taikka kuulen heidän äänensä ylhäältä vierashuoneesta, jossa vanhin Miss Larkins soittaa harppua. Minä kävelen myöskin kahdessa tai kolmessa tilaisuudessa useita kertoja talon ympärillä, kun perhe jo on pannut maata, kummastellen, mikä vanhimman Miss Larkins'in kammio lienee (ja sen sijaan asettuen, niinkuin nyt tiedän, Mr. Larkins'in huoneen kohdalle); toivoen, että tuli pääsisi irti; että kokoontunut ihmisjoukko seisoisi tyrmistyneenä; että minä, syösten heidän välitsensä, tikapuut kädessä, pystyttäisin ne hänen akkunaansa vastaan, pelastaisin hänet sylissäni, palaisin noutamaan jotakin, jonka hän oli unhottanut, ja hukkuisin liekkeihin. Sillä tavallisesti minä rakkaudessani en katso omia etujani, vaan luulen, että olisin tyytyväinen, kun saisin osoittaa jonkunlaista uljuutta Miss Larkins'in edessä ja kuolla. — Tavallisesti, mutta ei aina. Toisinaan iloisemmat näyt tulevat eteeni. Kun puen päälleni (kahden tunnin työ) suuria pitoja varten (joita olen ajatellut kolmen viikon aikaa) Larkins'illa, antaun mitä ihanimpiin unelmiin. Minä kuvailen itselleni, kuinka rohkaisen mieltäni ja ilmoitan rakkauteni Miss Larkins'ille. Minä kuvailen itselleni, kuinka Miss Larkins'in pää vaipuu minun olkapäälleni ja hän sanoo: "Oi, Mr. Copperfield, saanko uskoa korviani!" Minä kuvailen itselleni, kuinka Mr. Larkins odottaa minua seuraavana aamuna ja sanoo: "rakas Copperfield'ini, tyttäreni on kertonut minulle kaikki. Nuoruus ei ole mikään vika. Tässä on kaksikymmentä-tuhatta puntaa. Olkaat onnelliset!" Minä kuvailen itselleni, kuinka tätini heltyy ja siunaa meitä, ja kuinka Mr. Dick ja tohtori Strong ovat läsnä hää-juhlassani. Minä olen järkevä toveri, luulen, — luulen takaisin katsoessani (sitä tarkoitan) — ja häveliäs, siitä olen varma; mutta kuitenkin nämät kaikki tapahtuvat aivoissani.

Minä lähden lumottuun huoneesen, jossa on valoa, iloista puhetta, soittoa, kukkia, upseereja (mielipahalla näen sen) ja vanhin Miss Larkins, kauneudesta hohtaen. Hän on puettu sinisiin, hänellä on sinisiä kukkia hiuksissaan — muistokukkia — niinkuin hänen olisi tarve kantaa muistokukkia! Tämä on ensimäinen täysikasvuisten seura, johon minua koskaan on kutsuttu, ja minun on vähän vaikea olla; sillä minä en näytä kuuluvan kenenkään pariin eikä kenelläkään näytä olevan mitään sanomista minulle, paitsi Mr. Larkins'illa, joka kysyy minulta, kuinka koulukumppanini voivat, jota hänen ei tarvitsisi tehdä, koska en ollut tullut sinne loukattavaksi. Mutta kun olen seisonut jonkun aikaa oven suussa ja antanut silmieni ihastella sydämeni jumalatarta, lähestyy hän minua — hän, vanhin Miss Larkins! — ja kysyy minulta iloisesti, tanssinko minä.

Minä sammallan kumartaen: "teidän kanssanne, Miss Larkins".

"Eikö kenenkään muun kanssa?" kysyy Miss Larkins.

"Minua ei huvittaisi tanssia kenenkään muun kanssa".

Miss Larkins nauraa ja punehtuu (taikka minä luulen, että hän punehtuu) ja sanoo: "tanssi tämän jälkeen, aivan mielelläni".

Aika on tullut. "Se on valssi, luullakseni", muistuttaa Miss Larkins epäileväisesti, kun minä ilmestyn hänen edessään. "Valssaatteko? Jollei, niin kapteeni Bailey —"

Mutta minä valssaan (oikein hyvinkin päälle päätteeksi) ja minä vien Miss Larkins'in muassani. Minä vien hänet vakavasti kapteeni Bailey'n vierestä. Tämä on onneton, sitä en epäile; mutta se ei tee minun mitään. Minäkin olen ollut onneton. Minä valssaan vanhimman Miss Larkins'in kanssa! Minä en tiedä missä, kenenkä seurassa eikä kuinka kauan. Minä tiedän vaan, että pyörin ympäri avaruudessa sinisen enkelin kanssa, autuaallisessa huumauksessa, kunnes olen joutunut yksin hänen kanssaan vähäiseen huoneesen, jossa lepäämme sohvalla. Hän ihmettelee kukkaa (neilikan-väristä camelia japonica'a: hinta puoli kruunua) napinlävessäni. Minä annan sen hänelle ja sanon:

"Minä pyydän arvaamattoman kalliin hinnan siitä, Miss Larkins".

"Todella! Mikä se on?" vastaa Miss Larkins.

"Yksi teidän kukistanne, että saan tallettaa sitä, niinkuin ahne kultaansa".

"Te olette rohkea poika", lausui Miss Larkins. "Kas tuossa".

Hän antaa sen minulle eikä näytä paheksuvan sitä; ja minä panen sen huulilleni ja sitten rinnalleni. Nauraen pistää Miss Larkins kätensä kainalooni ja sanoo: "viekäät minut takaisin kapteeni Bailey'n luo".

Minä olen vaipunut tämän ihastuttavan keskustelun ja valssin muistoon, kun Miss Larkins tulee takaisin luokseni.

Häntä taluttaa vähäpätöiseltä näyttävä, vanhanpuolinen gentlemani, joka on pelannut whistiä koko illan, ja hän sanoo:

"No, tässä on minun rohkea ystäväni! Mr. Chestle tahtoo ruveta tuttavuuteen teidän kanssanne, Mr. Copperfield".

Minä tunnen kohta, että hän on joku perheen ystävä, ja olen suuresti mielissäni.

"Minä ihmettelen makuanne, Sir", lausuu Mr. Chestle. "Se kunnioittaa teitä. Arvatakseni te ette huoli paljon humalasta; mutta minä olen sangen suuri humalanviljeliä; ja jos joskus haluaisitte tulla meidän paikkakuntaan — Ashford'in tienoille — ja katsella niitä maita, ilahuttaisi se meitä, jos jäisitte luoksemme niin kauaksi aikaa, kuin itse tahdotte".

Minä kiitän Mr. Chestle'ä sydämellisesti ja puristan hänen kättänsä. Minä luulen näkevinäni jotakin suloista unta. Minä valssaan kerran vielä Miss Larkins'in kanssa — hän sanoo, että minä valssaan niin hyvin! Minä menen kotiin sanomattoman onnellisessa tilassa ja valssaan ajatuksissani koko yön, käsivarsi kalliin jumalattareni sinisen vartalon ympärillä. Muutamiksi päiviksi eteenpäin minä olen kadonnut hurmaaviin mietteisin; mutta minä en tapaa häntä kadulla eikä kotona, kun käyn häntä tervehtimässä. Tämän pettyneen toivon suhteen lohduttaa minua vaan vaillinaisesti tuo pyhä pantti, tuo lakastunut kukka.

"Trotwood", sanoo Agnes kerta päivällisten jälkeen. "Kenenkä luulet huomenna menevän naimisiin? Joku, jota sinä ihmettelet".

"Et suinkaan sinä, Agnes?"

"En minä!" iloisena nostaen kasvojansa niistä nuoteista, joita hän kopioitsi. "Kuuletteko, mitä hän sanoo, isä? — Vanhin Miss Larkins".

"Kenenkä — kapteeni Bailey'n kanssako?" kykenen töin tuskin kysymään.

"Ei; ei minkään kapteenin kanssa. Mr. Chestle'n, humalanviljeliän, kanssa".

Minä olen kauheasti alakuloinen pari, kolme viikkoa. Minä otan pois sormukseni sormestani, pidän huonoimpia vaatteitani, en käytä mitään karhun-ihraa, ja vaikeroin usein, entisen Miss Larkins'in lakastunut kukka edessäni. Mutta koska nyt olen jotenkin väsynyt tämänkaltaiseen elämään, ja koska teurastaja uudestaan on ärsyttänyt minua, heitän kukan tiellensä, menen tappeluun teurastajan kanssa ja saan hänestä kunniakkaan voiton.

Tämä asia ja se, että otan takaisin sormukseni sekä taas rupeen karhun-ihraa käyttämään, mutta kohtuudella, ovat viimeiset merkit, joita saatan eroittaa nyt, seitsemättätoista käydessäni.