Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 14. NELJÄSTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Tätini tekee päätöksensä minun suhteeni.

Aamulla alas mennessäni näin tätini miettivän niin syvästi suuruspöydän ääressä, käsivarret tarjottimen nojalla, että teekyökin sisältö oli vuotanut teekannun yli ja pani koko pöytäliinan tulville, kun tuloni karkoitti hänen tuumansa. Minä olin varma siitä, että hän oli ajatellut minua, ja halasin enemmän, kuin koskaan, tietää hänen tarkoituksiansa minun suhteeni. Minä en sentään tohtinut ilmoittaa levottomuuttani, etten suututtaisi häntä.

Silmäni, joita en saanut hallituksi niin hyvin, kuin kieltäni, siirtyivät kuitenkin sangen usein aamiaisen kuluessa tätini puoleen. Minä en katsonut häntä monta silmänräpäystä kertaansa huomaamatta, että hän katseli minua oudolla, miettivällä tavalla, niinkuin minä olisin ollut aivan kaukana poissa eikä toisella puolella vähäistä, ympyriäistä pöytää. Kun hän oli päättänyt suuruksensa, nojausi hän ajatuksiinsa vaipuen taaksepäin tuolissaan, rypisti otsaansa, pani käsivartensa ristiin ja tutki minua joutessansa niin tyystisti, että kokonaan hämmennyin. Minä en ollut vielä suorittanut suurustani, vaan koetin jatkaa sitä, peittääkseni hämmennystäni; mutta veitseni kompastui kahveliini, kahvelini kamppasi veitseni, ja minä kimmahutin ylös silavan palasia kummastuttavan korkealle ilmaan sen sijaan, että olisi tullut leikata niitä syötäväkseni, sekä tukeutin itseni teellä, joka lakkaamatta pyrki väärään kurkkuun, siksi kuin tykkönään herkesin syömästä ja istuin punehtuen tätini tarkan silmän helteessä.

"Halloo!" sanoi tätini pitkän ajan perästä.

Minä katsoin ylös ja kohtasin kunnioittavaisesti hänen terävän kirkasta katsettaan.

"Minä olen kirjoittanut hänelle", lausui tätini.

"Kenelle?"

"Isäpuolellesi", sanoi tätini. "Minä olen lähettänyt hänelle kirjeen, jota hän ottanee vaivakseen huomata, jollei hän tahdo riitaantua minun kanssani, saan kunnian ilmoittaa hänelle!"

"Tietääkö hän, missä minä olen, täti?" kysyin minä levottomana.

"Minä olen kertonut sen hänelle", vastasi tätini, nyykähyttäen päätänsä.

"Jätetäänkö minä hänelle?" sammalsin minä.

"Minä en tiedä", sanoi tätini. "Saamme nähdä".

"Voi! Minä en voi ajatella, mitä teen", huudahdin minä, "jos minun täytyy palata Mr. Murdstone'n luo!"

"Minä en tiedä mitään siitä", vastasi tätini, pudistaen päätänsä. "Sitä en voi tosiaankaan sanoa. Saamme nähdä".

Minä pelästyin näistä sanoista ja kävin kovin alakuloiseksi ja raskasmieliseksi. Tätini, joka ei näyttänyt pitävän paljon väliä minulla, puki päällensä karkean, rintatilkulla varustetun esiliinan, jonka hän otti esiin kaapista; virutti teekupit omin käsin; ja kun kaikki oli pesty ja pantu tarjottimelle jälleen sekä pöytäliina oli taitettu kokoon ja asetettu päällepäin, soitti hän kelloa, että Janet tulisi korjaamaan pois niitä. Tuosta hän veti parin hansikkaita käteensä ja lakaisi ylös murut vähäisellä luudalla, siksi kuin ei vähintäkään hitua enää ollut matolla; sitten tomutti ja siivosi huoneen, joka jo ennestäänkin oli aivan huolellisesti tomutettu ja siivottu. Kun kaikki nämät toimet olivat tehdyt hänen mieltänsä myöden, riisui hän pois hansikkaat ja esiliinan, kääri ne kokoon, pisti ne siihen erityiseen kaapin nurkkaan, josta ne olivat otetut, asetti työrasiansa omalle pöydällensä avonaisen akkunan viereen ja istui alas työtä tekemään, viheriäinen viuhka hänen itse ja päivän-valon välissä.

"Minä tahtoisin, että menisit ylikerrokseen", lausui tätini, lankaa neulan päähän pujottaessaan, "ja sanoisit terveisiä minulta Mr. Dick'ille, että mielelläni soisin tietäväni, kuinka hänen memorialinsa edistyy".

Minä nousin vikkelästi tätä käskyä toimittamaan.

"Arvatakseni", sanoi tätini, silmäillen minua yhtä visusti, kuin hän oli silmäillyt neulaa, lankaa pujottaessaan, "on Mr. Dick sinun mielestäsi lyhyt nimi, vai kuinka?"

"Kyllä minä eilen pidin sitä hyvin lyhyenä", myönsin minä.

"Sinun ei tarvitse luulla, ettei hän ole saanut mitään pitempää nimeä, jos hän tahtoisi käyttää sitä", lausui tätini juhlallisemmalla muodolla. "Babley — Mr. Richard Babley — se on tämän gentlemanin todellinen nimi".

Ujosti muistaen nuoruuttani ja sitä tuttavallisuutta, johon jo olin joutunut syypääksi, aioin esitellä, että olisi parempi, jos puhuttelisin häntä koko tällä nimellä, kun tätini jatkoi ja sanoi:

"Mutta älä millään muotoa nimitä häntä siksi. Hän ei siedä nimeänsä. Se on semmoinen omituisuus hänessä. Vaikk'ei se sentään tietääkseni mitään pelkkää omituisuutta ole; sillä muutamat, jotka kantavat tätä nimeä, ovat kohdelleet häntä kyllin pahasti, että hän ikuisesti inhoo sitä, sen Jumala tietää. Mr. Dick on nyt hänen nimensä täällä ja kaikkialla muualla — jos hän milloinkaan lähtisi muualle; jota hän ei tee. Pidä siis vaaria, lapseni, ettet sano häntä, miksikään muuksi, kuin Mr. Dick'iksi".

Minä lupasin totella ja menin ylikerrokseen sanaani saattamaan; ajatellen mennessäni, että, jos Mr. Dick oli kauan työskennellyt memorialinsa kanssa samalla innolla, kuin alas tullessani olin avonaisesta ovesta nähnyt hänen työskentelevän, edistyi hän ilmeisesti sangen hyvin. Minä tapasin hänet vielä sitä pitkällä kynällä kirjoittamasta, ja hänen päänsä oli melkein kiinni paperissa. Hän oli niin harras työssänsä, että minulla oli kylläksi aikaa katsella isoa paperileijaa nurkassa, huiskin haiskin makaavia käsikirjoitus-kimppuja, lukuisia kyniä ja ennen kaikkia sitä läkin paljoutta (jota hänellä näkyi olevan tusina-määrässä tuopin pulloissa), ennenkuin hän huomasi läsnä-oloni.

"Haa! Phoebus!" lausui Mr. Dick, laskien pois kynäänsä. "Kuinka mailman käy! Minä kerron sinulle jotakin", lisäsi hän matalammalla äänellä, "minä en soisi, että sitä mainittaisiin, mutta mailma —" tässä hän viittasi minulle ja pani huulensa likelle korvaani — "mailma on hullu. Hullu, kuin Bedlam, poika!" sanoi Mr. Dick, ottaen nuuskaa pyöreästä rasiasta pöydältä ja nauraen sydämellisesti.

Minä en uskaltanut lausua ajatustani tästä asiasta, vaan suoritin sanomani.

"Hyvä", arveli Mr. Dick vastaukseksi, "sano terveisiä hänelle, ja minä luulen — minä luulen, että olen keksinyt jotakin", sanoi Mr. Dick, lykäten kättänsä harmaitten hiustensa läpi ja luoden epäileväistä katsetta käsikirjoitukseensa. "Oletko käynyt koulua?"

"Olen, Sir", vastasin minä; "vähän aikaa".

"Muistatko päivää", kysyi Mr. Dick, totisesti katsellen minua ja tarttuen kynäänsä, pannaksensa sitä paperille, "jona kuningas Kaarlo Ensimäinen mestattiin?"

Minä sanoin, että luulin sen tapahtuneen vuonna tuhatkuusisataa neljäkymmentä ja yhdeksän.

"Hyvä", vastasi Mr. Dick, raappien korvaansa kynällään ja katsellen minua epäileväisesti. "Niin kirjat sanovat; mutta minä en ymmärrä, kuinka se on mahdollista. Sillä, jos se olisi tapahtunut niin kauan aikaa takaperin, kuinka ihmiset hänen ympärillänsä olisivat erehtyneet niin, että siirsivät muutamia huolia hänen päästänsä, kun se oli poikki leikattu, minun päähäni?"

Minä hämmästyin kovasti tästä kysymyksestä, mutta en voinut antaa mitään selitystä siinä kohden.

"Se on aivan kummallista", lausui Mr. Dick, tuskallisesti katsoen papereihinsa ja käsi taas hiuksissa, "etten koskaan saa asiaa oikein suoraksi; etten saa täyttä selkoa siitä. Mutta vähät siitä, vähät siitä!" sanoi hän iloisesti ja virkistyi, "aikaa on kylläksi. Terveisiä Miss Trotwood'ille ja sano, että työni edistyy sangen hyvin".

Minä olin lähtemäisilläni, kun hän johdatti huomiotani paperileijaan.

"Mitä sinä tuommoisesta leijasta arvelet?" kysyi hän. Minä vastasin, että se oli sangen kaunis. Minä luulen, että se oli varmaan seitsemää jalkaa korkea.

"Minä olen itse tehnyt sen. Me menemme laskemaan sitä, sinä ja minä", sanoi Mr. Dick. "Näetkö tätä?"

Hän näytti minulle, että se oli päällistetty hyvin tiheään ja tarkkaan laaditulla käsikirjoituksella, joka oli niin selvää, että, kun silmäilin rivejä, taas luulin parissa paikassa näkeväni jonkun viittauksen kuningas Kaarlo Ensimäisen päähän.

"Tässä on kosolta nuoraa", arveli Mr. Dick, "ja kun se lentää korkealla, vie se tosi-asiat muassaan pitkän matkaa. Tällä tapaa minä levitän niitä. Minä en tiedä, mihin ne pudonnevat. Se riippuu asianhaaroista ja tuulesta ja niin edespäin; mutta minä jätän ne sattumuksen nojaan".

Hänen kasvonsa olivat niin lempeät ja miellyttävät, ja niissä oli jotakin niin arvoisaa, vaikka ne olivat verevät ja sydämelliset, etten ollut varma, laskiko hän hyvänsävyistä leikkiä minun kanssani. Sen vuoksi minä nauroin, ja hän nauroi, ja me erosimme kuin parhaat ystävät.

"Noh, lapseni", lausui tätini, kun taas tulin alikerrokseen. "Ja mitä kuului Mr. Dick'ille tänä aamuna?"

Minä ilmoitin hänelle, että hän lähetti terveisiä ja että hänen työnsä edistyi sangen hyvin.

"Mitä sinä pidät hänestä?" kysyi tätini.

Minulla oli joku himmeä tuuma, että minun tuli koettaa välttää tätä kysymystä sillä vastauksella, että pidin häntä varsin sievänä gentlemanina; mutta tädistäni ei käynyt niin helposti pääseminen, sillä hän pani alas ompeluksensa syliinsä ja sanoi, laskien kätensä ristiin sen päälle:

"Kas niin! Sisaresi, Betsey Trotwood, olisi kohta sanonut minulle, mitä hän jokaisesta piti. Ole niinkuin sisaresi, jos voit, ja puhu suusi puhtaaksi!"

"Onko hän — onko Mr. Dick — minä kysyn sen vuoksi, etten tiedä sitä, täti — onko hän vähäisen sekaisin päästään?" sopersin minä; sillä minä tunsin, että liikuin vaarallisella alalla.

"Ei hiukkaakaan", vastasi tätini.

"Vai ei!" lausuin minä hiljaisesti.

"Jos mailmassa löytyy mitään", sanoi tätini suurella lujuudella ja pontevuudella, "jota Mr. Dick ei ole, niin se on tämä".

Minulla ei ollut mitään parempaa tarjota, kuin toinen ujo "vai ei!"

"Häntä on nimitetty hulluksi", lausui tätini. "Minä tunnen itsekästä iloa, kun saan sanoa, että häntä on nimitetty hulluksi, sillä muutoin minä en olisi saanut edukseni nauttia hänen seuraansa ja neuvojansa näinä viimeisinä kymmenenä vuonna ja kauemminkin — totta puhuen siitä saakka, kuin sisaresi, Betsey Trotwood, petti toiveeni".

"Niinkö kauan?" sanoin minä.

"Ja uhkeata väkeä se olikin, joka rohkeni nimittää häntä hulluksi", jatkoi tätini. "Mr. Dick on kaukaista sukua minulle — yhtä kaikki kuinka; minun ei tarvitse ryhtyä siihen. Jollei minua olisi ollut, olisi hänen oma veljensä pannut hänet elin-ajaksi salpojen taa. Siinä kaikki".

Minä pelkään, että teeskentelin, mutta nähdessäni, että tätini oli niin harras tässä asiassa, koetin minäkin näyttää hartaalta.

"Ylpeä narri!" lausui tätini. "Sen tähden, että hänen veljensä oli vähän haaveksiva — vaikk'ei hän ole puoltakaan niin haaveksiva, kuin moni muu ihminen — ei hän tahtonut sallia, että toinen oleskeli hänen huoneessansa, vaan lähetti hänet pois johonkin yksityiseen holholaitokseen; vaikka heidän isä vainajansa, joka katsoi häntä melkein mielipuoleksi, oli jättänyt hänet veljen erityiseen huostaan. Ja viisas mies tuo isä lienee ollut, joka ajatteli niin! Hullu epäilemättä itse".

Taas, kun tätini näytti aivan varmalta, koetin minäkin näyttää aivan varmalta.

"Sen vuoksi minä astuin väliin!" jatkoi tätini, "ja tein hänelle tämmöisen tarjomuksen. Minä sanoin: 'veljenne on tervejärkinen — paljon terve-järkisempi, kuin te olette taikka ikinä tulette olemaan, sopii toivoa. Jättäkäät hänelle hänen vähäiset tulonsa ja antakaat hänen tulla minun luokseni asumaan. Minä en pelkää häntä. Minä en ole ylpeä, minä olen valmis hoitamaan häntä enkä kohtele häntä pahasti, niinkuin muutamat ihmiset (ulkopuolella holholaitostakin) ovat tehneet'. Pitkän kinan perästä", lausui tätini, "sain minä hänet, ja hän on ollut täällä siitä asti. Hän on kaikkein ystävällisin ja säysein olento mailmassa; ja mitä hänen neuvoihinsa tulee! — Mutta ei kukaan tiedä, mikä ymmärrys sillä miehellä on, paitsi minä".

Tätini silitti pukuansa ja pudisti päätänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut silittää uhkamielisyyttä koko mailman suhteen ulos edellisestä ja pudistaa sitä ulos jälkimäisestä.

"Hänellä oli sisar, jota hän suuresti rakasti", lausui tätini, "hyvä ihminen ja sangen hellä hänelle. Mutta tämä teki, mitä he kaikki tekevät — meni miehelle. Ja mies teki, mitä he kaikki tekevät — saatti hänet onnettomaksi. Tämä vaikutti niin Mr. Dick'in mieleen (se ei ainakaan todista hulluutta, toivon minä), että se ynnä pelko veljen suhteen ja tieto hänen kovuudestaan tuotti hänelle kuumetaudin. Tämä tapahtui, ennenkuin hän tuli minun luokseni, mutta muisto siitä vaivaa häntä vielä nytkin. Puhuiko hän sinulle mitään kuningas Kaarlo Ensimäisestä, lapseni?"

"Puhui, täti".

"Voi!" sanoi tätini, hivuttaen nenäänsä, niinkuin hän olisi ollut vähän suuttunut. "Tämä on se kuvannollinen tapa, jolla hän ilmoittaa ajatuksiansa. Hän sovittaa tietysti tautinsa yhteen suuren häiriön ja mullistuksen kanssa, ja tämä on se kuva elikkä vertaus eli miksi sitä nimittäisi, jota hän käyttää. Ja miks'ei hän käyttäisi sitä, jos hän katsoo sitä soveliaaksi!"

Minä sanoin: "niin, miks'ei, täti".

"Se ei ole mitään asiamiehen puhetapaa", arveli tätini, "eikä mailman tapaa. Minä tiedän sen; ja tämä on syy, jonka vuoksi tahdon, ettei hänen memorialissaan ilmesty sanaakaan siitä".

"Omasta elämästänsäkö hän memorialia kirjoittaa, täti?"

"Niin, lapseni", vastasi tätini, hivuttaen nenäänsä taas. "Hän laatii anomuskirjaa omia asioitansa varten lord kanslerille taikka lord sille ja sille taikka jollekin muulle — lyhyeltä yhdelle niistä miehistä, jotka ovat palkatut anomuskirjoja vastaan-ottamaan. Luultavasti se menee täältä näinä päivinä. Hän ei ole vielä voinut panna kokoon sitä, tuota puhetapaa itsestänsä käyttämättä; mutta se ei tee mitään; se pitää häntä työssä".

Minä sain jälestäpäin tietää, että Mr. Dick oli enemmän, kuin kymmenen vuotta, koettanut pitää kuningas Kaarlo Ensimäistä poissa tästä memorialista, mutta alinomaa oli tämä pujahtanut siihen, ja oli siinä nyt.

"Minä sanon vielä", jatkoi tätini, "ei kukaan tiedä, mikä ymmärrys tällä miehellä on, paitsi minä; ja hän on kaikkein säysein ja ystävällisin olento mailmassa, Jos häntä välisti huvittaa laskea paperileijaa, entä sitten? Olipa Franklin'inkin tapa laskea paperileijaa. Hän oli qvakeri taikka jotakin semmoista, jollen erehdy. Ja qvakeri, joka laskee paperileijaa, on paljon naurettavampi otus, kuin kukaan muu".

Jos olisin voinut luulla, että tätini oli kertonut nämät yksityis-seikat erittäin minua varten ja niinkuin joksikin luottamuksen osoitukseksi minulle, olisin tuntenut itseni suuresti kunnioitetuksi ja ennustanut suosiota semmoisesta todistuksesta hänen hyvästä ajatuksestaan. Mutta minä saatin tuskin olla huomaamatta, että hän oli ryhtynyt niihin etupäässä sentähden, että kysymys oli syntynyt hänen omassa mielessään, ja varsin vähän minun vuokseni, vaikka hän oli kääntynyt minun puoleeni, kun ei ketään muuta ollut läsnä.

Samalla kertaa minun täytyy tunnustaa, että se jalo tapa, jolla tätini puollusti viatonta Mr. Dick raukkaa, ei ainoastaan synnyttänyt nuoressa rinnassani jonkunlaista itsekästä toivoa oman elämäni suhteen, vaan mielistytti minua häneen aivan ulkopuolella omaa etuani. Minä luulen, että rupesin ymmärtämään, että tädissäni, vaikka hän oli monin tavoin liiallinen ja kummallinen, kuitenkin oli jotakin kunnioitettavaa ja luotettavaa. Vaikka hän oli juuri yhtä kiivas tänään, kuin päivää ennen, ja töyttäsi sisään ja ulos aasien tähden juuri yhtä usein sekä kauheasti tulistui joka kerta kuin joku nuori mies ohitse mennessään heitti silmänsä johonkin akkunaan Janet'iin — tämä oli mitä suurimpia rikoksia saatti tehdä tätini arvoa vastaan — näytti hän herättävän minussa enemmän kunnioitusta, vaikka kohta pelkoni ei vähentynyt.

Se tuska, jossa olin koko sen ajan, joka välttämättömästi meni, ennenkuin mitään vastausta ennätti tulla siihen kirjeesen, jonka tätini oli kirjoittanut Mr. Murdstone'lle, oli hirveä; mutta minä koetin tukeuttaa sitä ja hiljaisella käytöksellä suostuttaa puoleeni sekä tätiäni että Mr. Dick'iä. Jälkimäinen ja minä olisimme menneet laskemaan isoa paperi-leijaa, mutta minulla ei ollut mitään muita vaatteita, kuin se yksinkertainen puku, jolla minua oli koristettu ensimäisenä päivänä ja joka pakoitti minut olemaan kotona paitsi tunnin verran, jolloin tätini hämärän tultua terveyteni tähden käyttäytti minua edestakaisin ulkona kalliolla, ennenkuin panimme maata. Vihdoin tuli Mr. Murdstone'n vastaus ja tätini ilmoitti minulle sanomattomaksi kauhukseni, että tämä aikoi itse seuraavana päivänä tulla tätini kanssa puhumaan. Seuraavana päivänä minä istuin yhä käärittynä kummalliseen asuuni ja luin hetkiä kiihtyneenä ja kuumana siitä alenevasta toivosta ja nousevasta pelosta, joka taisteli sydämessäni. Minä odotin säpsähtäväni niitten synkkien kasvojen näkyä, joitten tulemattomuus joka silmänräpäys säpsäytti minua.

Tätini oli vähän enemmän käskeväinen ja vakava, kuin tavallisesti, mutta minä en huomannut mitään muuta merkkiä siitä, että hän valmisti itseänsä vastaan-ottamaan sitä käviää, jota minä niin julmasti pelkäsin. Hän istui työnsä ääressä akkunan luona ja minä istuin hyvän aikaa puolipäivän jälkeen hänen vieressään, ajatellen sekaisin kaikkia mahdollisia ja mahdottomia seurauksia Mr. Murdstone'n käynnistä. Päivällis-ateriaamme oli paljon viivytetty, mutta aika kävi niin myöhäiseksi, että tätini jo oli käskenyt kattaa pöydän, kun hän yht'äkkiä huusi "aaseja", ja minä hirmukseni ja hämmästyksekseni näin Miss Murdstone'n nais-satulassa kylmäkiskoisesti ratsastavan pyhän, viheriän nurmen poikki ja pysähtyvän rakennuksen ulkopuolelle, ympärilleen katsellen.

"Menkäät tiehenne!" huusi tätini, pudistaen päätänsä ja heristäen nyrkkiänsä akkunasta. "Teillä ei ole mitään tekemistä siellä. Kuinka uskallatte häiritä toisen aluetta? Menkäät tiehenne! Voi teitä, hävytön olento!"

Tätini vimmastui niin siitä kylmäkiskoisuudesta, jolla Miss Murdstone katsoi ympärillensä, että minä todella luulen, että hän oli kokonaan kangistunut eikä kyennyt sinä hetkenä syöksähtämään ulos tapansa mukaan. Minä käytin tilaisuutta ilmoittaakseni hänelle, kuka se oli; ja että se gentlemani, joka nyt lähestyi pahantekiää (sillä tie ylöspäin oli sangen jyrkkä, ja gentlemani oli jäänyt vähän jälille), oli Mr. Murdstone itse.

"Minä en huoli siitä, kuka se on!" huudahti tätini, yhä pudistaen päätänsä ja kaari-akkunassa liehuen semmoisella tavalla, joka ei suinkaan toivottanut ketään tervetulleeksi. "Minä en salli, että aluettani häiritään. Minä en kärsi sitä. Menkäät tiehenne! Janet, käännä se! Taluta se pois!" ja tätini takaa näin minä jonkunlaisen vilkkaan sotakuvan, jossa aasi seisoi ja vastusti kaikkia, kaikki neljä säärtä harillansa eri taholla, samalla kuin Janet yritti kääntämään sitä suitsista, Mr. Murdstone koetti johdattaa sitä eteenpäin, Miss Murdstone löi Janet'ia parasollillansa ja parvi poikia, jotka olivat tulleet kahakkaa katsomaan, luihkasivat voimansa tiestä. Mutta tätini, joka yht'äkkiä tunsi heidän joukostaan sen nuoren pahantekiän, joka oli aasin vartia ja hänen häijyimpiä loukkaajiansa, vaikka tuskin toisella kymmenellä, hyökkäsi ulos tappelukentälle, iski kiinni häneen, vangitsi hänet, laahasi hänet, takki pään ylitse ja kantapäillä pistäen vastaan, puutarhaan ja piti häntä hallussansa siellä, huutaen Janet'ia tuomaan poliseja ja tuomareita, että poika paikalla pantaisiin kiinni, tutkittaisiin ja rangaistaisiin. Tätä välikohtausta ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä tuo nuori veitikka, joka tiesi senkin seitsemän temppua, joista tädilläni ei ollut mitään käsitystä, pujahti pian hoilaten pois, jättäen muutamia syviä jälkiä kenkiensä nauloista kukkaslavoihin ja ottaen aasinsa voitonriemulla mukaansa.

Miss Murdstone oli taistelon loppupuolella astunut maahan ja odotti nyt veljensä kanssa alipuolella portaita, että tätini saisi aikaa ottaa vastaan heitä. Tätini, jonka vaatteet olivat vähän rytistyneet ottelussa, meni hyvin arvokkaasti heidän ohitsensa sisään eikä huolinut yhtään heidän läsnä-olostaan, ennenkuin Janet oli ilmoittanut heidät.

"Menenkö minä ulos, täti?" kysyin minä vapisten.

"Ei, Sir", vastasi tätini. "Ei ensinkään!" Näin sanoen hän työnsi minut nurkkaan likelle itseään ja sulki minut siihen tuolilla, niinkuin se olisi ollut vankihuone tai lakituvan aidake. Tässä asemassa minä pysyin koko yhtymyksen aikana ja tästä nyt näin Mr. ja Miss Murdstone'n astuvan huoneesen.

"Ohoh!" lausui tätini, "minä en ensiksi huomannut, ketä minun oli huvi nuhdella. Mutta minä en salli kenenkään ratsastaa tuon nurmen ylitse. Minä en tee mitään eroitusta. Minä en salli kenenkään tehdä sitä".

"Teidän määräyksenne on jokseenkin hankala vieraille", arveli Miss
Murdstone.

"Vai niin!" sanoi tätini.

Mr. Murdstone näytti pelkäävän, että sota uudestaan syttyisi, ja sanoi keskeyttäen:

"Miss Trotwood!"

"Pyydän anteeksi", muistutti tätini tuikealla katseella. "Tekö se Mr.
Murdstone olette, joka nai veljenpoika vainajani Blunderstone'n
Rookery'n David Copperfieldin lesken? Vaikka miksi Rookery, sitä minä
en tiedä!"

"Minä se olen", vastasi Mr. Murdstone.

"Suokaat anteeksi, Sir, jos sanon", arveli tätini, "että, minun luullakseni, olisi ollut paljon parempi ja onnellisempi, jos olisitte jättäneet lapsi paran rauhaan".

"Siihen, mitä Miss Trotwood on muistuttanut, suostun sillä tapaa", lausui Miss Murdstone, kohottaen päätänsä, "että luulen kaivatun Claramme kaikissa tärkeissä asioissa olleen pelkän lapsen".

"Se lohduttakoon teitä ja minua, Ma'am", sanoi tätini, "ettei kenenkään sovi sanoa samaa meistä, jotka jo olemme ehtineet jotenkin kauas elämässämme ja joita nähtävästi ei tehdä onnettomiksi itsen-omaisten sulojemme tähden".

"Epäilemättä!" vastasi Miss Murdstone, vaikk'ei, siltä minusta näytti, juuri mielellään ja altiisti myöntyen. "Ja olisi varmaan ollut, niinkuin sanotte, parempi ja onnellisempi veljelleni, jollei hän olisi koskaan mennyt semmoisiin naimisiin. Minulla on aina ollut se ajatus".

"Sitä minä en epäile", lausui tätini. "Janet", soittaen kelloa, "sano terveisiä Mr. Dick'ille ja käske hänen tulla alas".

Siksi kuin tämä tuli, istui tätini aivan suorana ja kankeana, tuijottaen seinään. Kun Mr. Dick oli tullut sisään, toimitti tätini esittelyn seremonian.

"Mr. Dick. Vanha ja likeinen ystävä. Jonka päätökseen", sanoi tätini pontevasti, niinkuin kehoitukseksi Mr. Dick'ille, joka pureskeli etusormeansa ja näytti jotenkin heikkomieliseltä, "minä luotan".

Mr. Dick otti tämän viittauksen johdosta sormensa suustaan ja seisoi keskellä joukkoa totisena ja tarkkana katsannoltaan. Tätini nyykäytti päätänsä Mr. Murdstone'lle, joka jatkoi:

"Miss Trotwood, kun vastaan-otin kirjeenne, arvelin, että tekisin enemmän oikeutta itselleni ja ehkä osoittaisin suurempaa kunnioitusta teille —"

"Kiitoksia", sanoi tätini, yhä silmäillen häntä tuikeasti. "Teidän ei tarvitse ajatella minua".

"Jos vastaisin suullisesti, olipa matka kuinka haitallinen tahansa minulle", pitkitti Mr. Murdstone, "ennemmin kuin kirjallisesti. Tämä onneton poika, joka on karannut pois ystäviensä luota ja työstänsä —"

"Ja jonka ulkonainen olento", katkaisi hänen sisarensa, johdattaen kaikkien huomiota minuun eriskummaisessa puvussani, "on oikea pahennus ja häväistys".

"Jane Murdstone", lausui hänen veljensä, "tee hyvin äläkä keskeytä minua. Tämä onneton poika, Miss Trotwood, on kodissansa aikaan-saanut paljon murhetta ja mielipahaa sekä kalliin vaimo vainajani elin-aikana että jälestäpäin. Hänessä asuu synkkä, kapinallinen henki; hänellä on raju luonto ja vastahakoinen, taipumaton mielenlaatu. Sekä sisareni että minä olemme koettaneet oikaista hänen vikojansa, mutta turhaan. Ja minä, me molemmat — minä en salaa mitään sisareltani — olemme katsoneet oikeaksi, että te saatte tämän vakavan ja tyvenen vakuutuksen meidän suustamme".

"Tuskin lienee tarpeellista, että minä vahvistan mitään, jota veljeni on lausunut", arveli Miss Murdstone; "mutta minä pyydän saadakseni muistuttaa, että kaikista pojista koko mailmassa tämä, luullakseni, on pahin".

"Ankarasti puhuttu!" sanoi tätini lyhyesti.

"Mutta ei ollenkaan liian ankarasti teko-asioihin katsoen", vastasi
Miss Murdstone.

"Vai ei!" lausui tätini. "No niin, Sir?"

"Minulla on omat ajatukseni", jatkoi Mr. Murdstone, jonka kasvot kävivät yhä kolkommaksi, mitä enemmän hän ja tätini katselivat toisiansa, jota he tekivät aivan likeltä, "mitä siihen tapaan tulee, jolla häntä parhaiten kasvatetaan. Ne perustuvat osittain tietooni hänen luonnostaan ja osittain tietooni omista varoistani. Minun tulee vastata niistä itselleni, minä noudatan niitä enkä puhu sen koommin niistä. Siinä on kyllin, että panen tämän pojan kunnialliseen työhön erään ystäväni silmien alle; ettei tämä miellytä häntä; että hän karkaa pois siitä; muuttuu tavalliseksi maankulkiaksi; ja tulee ryysyissään tänne vedotakseen teihin, Miss Trotwood. Minä tahdon rehellisesti selittää teille, mitä varmaan seuraa — sitä myöden, kuin minä tiedän — jos hän saa teiltä kehoitusta tässä vetoomisessa".

"Mutta tuosta kunniallisesta työstä ensiksi", arveli tätini. "Jos hän olisi ollut oma poikanne, olisitte kai aivan samalla tavalla panneet hänet siihen, arvaan minä?"

"Jos hän olisi ollut veljeni oma poika", säisti Miss Murdstone, "olisi hänen luontonsa, sen minä takaan, ollut kokonaan toisenlainen".

"Taikka jos tuo lapsi raukka, hänen äitinsä, olisi ollut elossa, olisiko hän silloinkin joutunut tähän kunnialliseen työhön, vai kuinka?" kysyi tätini.

"Minä luulen", sanoi Mr. Murdstone, päätänsä kallistaen, "ettei Clara olisi vastustanut mitään, joka minun ja sisareni, Jane Murdstone'n, mielestä, oli hyvä".

Miss Murdstone vahvisti tätä kuultavalla murinalla.

"Hm!" lausui tätini. "Lapsi parka!"

Mr. Dick, joka koko ajan oli kalistellut rahojansa, kalisteli niitä nyt niin lujaan, että tätini katsoi tarpeelliseksi pidättää häntä silmänluonnillaan, ennenkuin hän sanoi:

"Lapsi paran elatuskorko kuoli hänen kanssaan?"

"Kuoli hänen kanssaan", vastasi Mr. Murdstone.

"Eikö löytynyt mitään määräystä, että tuo vähäinen omaisuus — huone ja puutarha — Mikä-sen-nimi-olikaan Rookery ilman mitään peltovareksia — joutuisi hänen pojallensa?"

"Hänen ensimäinen puolisonsa oli jättänyt sen hänelle ilman ehtoja", alkoi Mr. Murdstone, kun tätini suurimmalla kiivaudella ja maltittomuudella keskeytti häntä.

"Hyvä Jumala, sitä teidän ei tarvitse kertoa minulle. Jättänyt sen hänelle ilman ehtoja! Tekisi juuri mieli nähdä David Copperfield'in ajattelevan jonkunlaista ehtoa, vaikka se olisi pistänyt häntä silmään! Tietysti se jätettiin hänelle ilman ehtoja. Mutta kun hän uudestaan meni naimisiin — lyhyeltä ja suoraan puhuen", lausui tätini "teki sen onnettoman työn ja rupesi teidän vaimoksenne — eikö kukaan silloin puhunut sanaakaan pojan puolesta?"

"Vaimo vainajani rakasti toista miestänsä, Madam", sanoi Mr. Murdstone, "ja luotti täydellisesti häneen".

"Vaimo vainajanne, Sir, oli aivan epäkäytöllinen, aivan onneton, aivan kova-osainen lapsi", vastasi tätini, pudistaen päätänsä hänelle. "Sitä hän juuri oli. Ja nyt, mitä teillä on lisäksi sanottavaa?"

"Ei muuta kuin tämä, Miss Trotwood", vastasi hän. "Minä olen täällä ottamassa David'ia takaisin — ottamassa häntä takaisin ehdottomasti, että saan määrätä hänestä, niinkuin katson soveliaaksi, ja menetellä hänen suhteensa, niinkuin katson oikeaksi. Minä en ole täällä tekemässä mitään lupausta taikka antamassa mitään vakuutta kenellekään. Te ehkä aiotte, Miss Trotwood, kehoittaa häntä sen vuoksi, että hän on lähtenyt karkuun teidän luoksenne ja laatinut valituksiaan teille. Teidän käytöksenne, joka, minun täytyy sanoa se, ei näytä olevan aiottu asiaa sovittamaan, saattaa minut ajattelemaan sitä mahdolliseksi. Mutta minun tulee varoittaa teitä, että, jos nyt autatte häntä, autatte häntä ijäksi, että, jos nyt astutte hänen ja minun väliimme, astutte, Miss Trotwood, välttämättömästi ainaiseksi meidän väliimme. Minä en osaa laskea leikkiä enkä salli, että minun kanssani leikkiä lasketaan. Minä olen täällä ensimäisen ja viimeisen kerran ottamassa häntä pois. Onko hän valmis lähtemään? Jollei hän ole — ja te sanotte minulle, että hän jostakin syystä ei ole: se tekee minun yhtä mistä — ovat minun oveni tästälähin suljetut häneltä ja teidän, minä pidän sitä varmana, ovat avoimet hänelle".

Tätä puhetta oli tätini kuunnellut suurimmalla tarkkuudella, istuen aivan suorana, kädet ristissä toisella polvella ja tuimasti puhujaa katsellen. Kun Mr. Murdstone oli päättänyt, käänsi tätini silmänsä niin, että hänen sopi nähdä Miss Murdstone'a, muulla lailla asemaansa muuttamatta, ja lausui:

"Entä te, Ma'am, onko teillä mitään muistuttamista?"

"Kaikki, Miss Trotwood", vastasi Miss Murdstone, "mitä minä voisin sanoa, on veljeni sanonut niin hyvin, ja kaikki, mitä minä tiedän todeksi, on hän niin selvästi tuonut esiin, ettei minulla ole mitään lisättävää, paitsi kiitoksia teidän kohteliaisuudestanne — teidän erinomaisen suuresta kohteliaisuudestanne, tosiaan", lausui Miss Murdstone semmoisella ivalla, joka ei enemmän koskenut tätiini, kuin se olisi hämmentänyt sitä kanunaa, jonka vieressä minä olin maannut Chatham'issa.

"Ja mitä poika sanoo?" arveli tätini. "Oletko valmis lähtemään, David?"

Minä vastasin: "en", ja pyysin, ettei hän panisi minua menemään. Minä sanoin, ettei Mr. eikä Miss Murdstone koskaan ollut rakastanut minua eikä ikinä ollut hyvä minulle; että he olivat tehneet äitini, joka aina hellästi rakasti minua, onnettomaksi minun tähteni, ja että minä tiesin sen hyvin, ja että Peggotty tiesi sen. Minä sanoin, että olin ollut kurjempi, kuin luulin kenenkään uskovan, joka vaan tiesi, kuinka nuori minä olin. Ja minä anoin ja rukoilin tätiäni — minä unhotan nyt millä sanoilla, mutta minä muistan, että ne silloin sangen paljon liikuttivat minua — rupeamaan ystäväkseni ja suojeliakseni isäni tähden.

"Mr. Dick", sanoi tätini, "mitä minä teen tämän lapsen?"

Mr. Dick mietti, epäili, kirkastui ja vastasi: "annatte heti ottaa mittaa hänestä uuteen pukuun".

"Mr. Dick", lausui tätini voitonriemulla, "antakaat minulle kätenne, sillä teidän terve järkenne on verrattoman kallis". Pudistettuaan sitä suurella sydämellisyydellä, veti hän minut luoksensa ja sanoi Mr. Murdstone'lle:

"Teidän sopii mennä, kun mielenne tekee; minä aion koettaa poikaa. Jos hän on semmoinen, joksi te sanotte häntä, voin minä ainakin tehdä yhtä paljon hänen hyväkseen, kuin te olette tehneet. Mutta minä en usko sanaakaan siitä".

"Miss Trotwood", vastasi Mr. Murdstone, kohauttaen olkapäitänsä, kun hän nousi, "jos olisitte mies —"

"Pah! loruja!" arveli tätini. "Älkäät puhuko semmoisia minulle!"

"Kuinka erittäin kohteliasta!" huudahti Miss Murdstone, nousten.
"Masentavan kohteliasta, todella!"

"Luuletteko, etten minä tiedä", sanoi tätini, joka ei ensinkään pitänyt lukua sisaresta, vaan yhä puhutteli veljeä ja pudisti päätänsä hänelle kuvaamattomalla katsannolla, "mitä elämää te olette antaneet tuon onnettoman, petetyn lapsi paran elää? Luuletteko, etten minä tiedä; mikä surun päivä se oli tuolle lempeälle pikku olennolle, kun te ensin ilmaannuitte hänen edessään — liehitellen ja ailakoiden, takaan minä, niinkuin ette olisi hennoneet sanoa kovaa sanaa hanhellekaan!"

"Minä en ole päivinäni kuullut mitään niin hienoa!" lausui Miss
Murdstone.

"Luuletteko, etten voi ymmärtää teitä yhtä hyvin, kuin jos olisin nähnyt teidät", jatkoi tätini, "nyt kun näen ja kuulen teitä — joka, minä sanon sen suoraan teille, ei suinkaan huvita minua? Niin, siunatkoon meitä! kukapa niin sileä ja simainen, kuin Mr. Murdstone ensiksi! Vähä-järkinen, viaton raukka ei ollut koskaan nähnyt semmoista miestä. Mr. Murdstone oli pelkkää suloutta. Hän jumaloitsi tulevaa vaimoansa. Hän hyväili hänen poikaansa — hellästi hyväili häntä! Hänestä tulisi toinen isä tälle, ja he eläisivät kaikki yhdessä, niinkuin ruusutarhassa, vai kuinka? Hyi! menkäät tiehenne, menkäät!" sanoi tätini.

"Mokomaa minä en ole eläissäni kuullut!" huudahti Miss Murdstone.

"Ja kun olitte voittaneet tuon pikku houkkion", lausui tätini — "suokoon Jumala minulle anteeksi, että nimitän häntä siksi, kun hän on mennyt sinne, johon te ette aivan äkkiä pääse — täytyi teidän, niinkuin ette jo ennen olisi tehneet kylläksi vääryyttä hänelle ja hänen omaisillensa, ruveta kasvattamaan häntä, eikö niin? ruveta kesyttämään häntä, niinkuin häkkiin suljettua lintua, ja hivuttamaan hänen petettyä elämäänsä loppuun sillä, että opetitte häntä laulamaan teidän nuottianne?"

"Hän on joko hullu tai humalassa", sanoi Miss Murdstone, joka oli oikein tuskissaan, kun hän ei voinut ohjata tätini puheitten virtaa itseänsä kohden; "ja minun luuloni on, että hän on humalassa".

Miss Betsey ei pitänyt mitään väliä tällä keskeyttämisellä, vaan jatkoi ja puhutteli Mr. Murdstone'a, niinkuin ei kukaan olisi häntä keskeyttänyt.

"Mr. Murdstone", hän lausui, pudistaen sormeansa hänelle, "te olitte tyranni yksinkertaiselle lapselle ja te särjitte hänen sydämensä. Hän oli hellä lapsi — minä tiedän sen; minä tiesin sen vuosia ennen, kuin te kertaakaan näitte häntä — ja hänen heikkoutensa jalointa puolta te haavoititte niin, että hän kuoli. Tässä on totuus teidän lohdutukseksenne, olipa se teille mieluista taikka ei. Ja te ja teidän kätyrinne, pitäkäät sitä hyvänänne".

"Sallikaat minun kysyä, Miss Trotwood", katkaisi Miss Murdstone, "ketä te tuommoisilla, minua oudostuttavilla sanoilla suvaitsette nimittää veljeni kätyreiksi?"

Yhä vielä kuurona, kuin kivi, tälle äänelle ja sitä tuoksensakaan panematta jatkoi Miss Betsey puhettansa.

"Se oli selvä kyllä, niinkuin olen sanonut teille, monta vuotta, ennenkuin te näitte hänet — ja miksi te Jumalan merkillisen sallimuksen johdosta milloinkaan saitte nähdä häntä, on enemmän, kuin ihmisjärki voi käsittää — se oli selvä kyllä, että tuo lempeä pikku olento parka ennemmin tai myöhemmin menisi naimisiin jonkun kanssa; mutta minä toivoin, ettei kävisi niin pahasti, kuin kävi. Tämä oli siihen aikaan, Mr. Murdstone, kuin hän synnytti tämän pojan tässä", lausui tätini; "tämän poika paran, jolla te välisti vaivasitte häntä. Se on ikävä muisto, ja sen vuoksi teidän nyt on vastollista nähdä häntä. Niin, niin! teidän oi tarvitse potkia siinä!" lisäsi tätini, "minä tiedän muutoinkin, että se on totta".

Mr. Murdstone oli koko tämän ajan seisonut oven suussa ja katsellut tätiäni, hymy huulilla, vaikka hänen mustat kulmakarvansa ankarasti vetäytyivät kokoon. Minä huomasin nyt, että, vaikka hymy yhä pysyi hänen huulillaan, hänen kasvonsa yht'äkkiä muuttuivat, ja hän näytti hengittävän, niinkuin hän olisi juossut.

"Hyvästi, Sir!" lausui tätini, "hyvästi! Hyvästi tekin, Ma'am", sanoi tätini, äkisti kääntyen hänen sisarensa puoleen. "Menkäätpä vielä kerta aasillanne ratsastamaan minun viheriän nurmeni poikki ja niin totta kuin teidän on pää olkapäillänne, minä lyön hattunne pois ja tallaan sitä jaloillani!"

Siihen vaadittaisiin maalaria eikä suinkaan mitään tavallista maalaria, jos tahtoisi kuvata tätini kasvoja, kun hän lausui nämät kovin odottamattomat sanat, ja myöskin Miss Murdstone'n kasvoja, kun hän kuuli ne. Mutta puhe oli sekä ääneltään että aineeltaan niin tulista, että Miss Murdstone sanaakaan vastaamatta varovaisesti pisti käsivartensa veljensä kainaloon ja astui ylpeästi ulos huoneesta, mutta tätini jäi akkunaan katselemaan heitä, valmiina, minä en epäile sitä, heti panemaan uhkaustansa toimeen, jos aasi jälleen ilmestyisi.

Kosk'ei kuitenkaan mitään rikoksen yritystä tehty, lientyivät hänen kasvonsa vähitellen ja kävivät niin miellyttäviksi, että minä rohkenin suudella ja kiittää häntä; jota tein sydämeni pohjasta ja molemmat käsivarret hänen kaulassaan. Sitten minä löin kättä Mr. Dick'in kanssa, joka pudisti minun kättäni useita kertoja ja tervehti tätä keskustelujen onnellista loppua alinomaisilla naurun hekotuksilla.

"Te saatte pitää itseänne yhdessä minun kanssani tämän lapsen holhojana, Mr. Dick", lausui tätini.

"Minua ilahuttaa", sanoi Mr. Dick, "ruveta David'in pojan holhojaksi".

"Varsin hyvä", vastasi tätini, "se on päätetty asia. Minä olen, tiedättekö Mr. Dick, ajatellut, että nimittäisin häntä Trotwood'iksi".

"Tietysti, tietysti. Nimittäisitte häntä Trotwood'iksi, tietysti" arveli Mr. Dick. "Davidinpoika Trotwood'iksi".

"Trotwood Copperfield'iksi, tarkoitatte", vastasi tätini.

"Niin aina. Niin. Trotwood Copperfield'iksi", lausui Mr. Dick vähän häpeissänsä.

Tätini mieltyi niin tähän ajatukseen, että muutamat valmiit vaatteet, jotka ostettiin minulle sinä iltana, merkittiin hänen omalla käsi-alallaan ja lähtemättömällä merkkiläkillä "Trotwood Copperfield", ennenkuin sain ottaa niitä päälleni; ja päätettiin, että kaikki muut vaatteet, jotka tehtäisiin minulle (täydellinen vaatekerta tilattiin sinä iltana), merkittäisiin samalla tavalla.

Näin minä aloitin uutta elämääni uudella nimellä, samalla kuin kaikki minun ympärilläni oli uutta. Nyt kun tuo epätiedon tila oli ohitse, olin monta päivää niinkuin unissa. Minä en koskaan ajatellut, että minulla tädissäni ja Mr. Dick'issä oli kummallinen holhoja-pari. Ajatukseni eivät koskaan olleet varmat, mitä minuun itseen koski. Molemmat selvimmät asiat mielessäni olivat, että vanha Blunderstone'n elämäni oli taantunut kauas minusta — se näytti nyt siirtyneen äärettömän etäisyyden sumuun; ja että jonkunlainen verho ijäksi peitti elämäni Murdstone ja Grinby'n luona. Ei kukaan ole sittemmin nostanut tätä verhoa. Tässä kertomuksessakin olen vaan vastahakoisella kädellä vetänyt sitä hetkeksi ylös, mutta ilolla päästänyt sen taas alas. Tuon elämän muisto täyttää sieluni semmoisella tuskalla ja vaivalla ja on niin toivoa vailla, ettei minulla ole koskaan ollut rohkeutta edes tutkia, kuinka kauan olin tuomittu sitä elämään. Kestikö sitä yhden vuoden vai enemmän, vai vähemmän, sitä en tiedä. Minä tiedän vaan, että se kerta oli olemassa ja sitten loppui; ja että olen kertonut siitä, ja siihen nyt jätän sen.